tiistai 16. helmikuuta 2016

Kuulumisia!

Ja taas on vierähtäny melkein kuukaus edellisestä postauksesta. Tähän kuukauteen on mahtunu monta mukavaa ja vähemmän mukavaa asiaa. Ei-mukaviin asioihin lukeutuu mms. tälläkin hetkellä mylläävä flunssa, josta seuras sit aivan ihastuttava korvatulehdus... Siis voiko olo edes olla näin hirveä? Yskä lähtee yskimällä, nuha lähtee jollain muulla mutta tää räkä ei meinaa lähteä edes räjäyttämällä :----) argh mikä olo.



Koulussa vaihtui viime viikolla neljäs jakso ja mulle on jostain tullu ihan älytön motivaatio opiskeluun! Mulla on nyt pari reaaliainetta itsenäisenä kokeiluna ja jos tää itsenäinen opiskelu osottautuu mulle paremmaksi vaihtoehdoksi niin taitaa tämä tyttö jättää hyvästit päivälukiolle ja suuntaa etälukioon opiskelemaan. Muitakin isoja päätöksiä on tullu tehtyä.
Tässä viimesen viikon aikana myös mun maha on yleisesti alkanu voimaan paremmin! HURRAA PERKELE IHAN OIKEESTI. Huonoja päiviä löytyy kyllä viikosta edelleen vähintään se kolme, mutta kivut on jo pikkusen pienempiä ja ai että voinki olla onnellinen jo pelkästään siitä. Tästä pienestä parannuksesta saan kiittää maitohappobakteereita, jotka alotin tossa parisen viikkoa sitten. Toivottavasti nyt näillä tän taudin saisi pysyvästi kuriin ja normaaliakin elämää sais elää.

(Oon myös kerinny hullaantumaan värittämiseen. Siis tää kirja pitää välillä repiä pois multa)

Arki on muuten ollut ihan samanlaista kuin aina. Päivästä toiseen kotona oloa, ehkä joskus koulussa käymistä ja netflixin luukuttamista. (tiedän elämäni on erittäin tapahtumarikasta.) Viime viikolla oli vähän enemmän puuhaa, kun Mikko oli kokonaiset 9 päivää lomilla. Siis ai että oli ihana viettää enemmän kun 2 päivää toisen kanssa. Ei edes naama kerinnyt vielä alkaa ärsyttämään. Olin kylläkin niin mahtavaa seuraa kun äkäilin vaan kokoajan tän olotilan takia, en kuunnellu/kuullu mitään ja halailin enemmän nenäliinapakettia kun Mikkoa. Silti mun muru piti musta huolta kokoajan ja teki kaikkensa, jotta mulla olisi mahdollisimman hyvä olla. Tulikin pariin otteeseen taas hoksattua miten paljon mää tuota hömppää rakastankaan.


Ystävänpäiväki tässä tuli ja meni. Viime ystävänpäivänä Mikko ryyppäs laivalla ja nyt kun se olis ollut täällä nii ei jaksettu mitään spesiaalia tehdä... Kaikki maholliset vaihtoehdot käytiin kyllä läpi, että mitä tehään ja mihin mennään, mutta edes suklaata ei jaksettu lähteä hankkimaan. Haettiin kaiken romanttisen hömpän sijasta kiinalaista kotiin ja oli muuten täydellisin ystävänpäivä ikinä. Sai olla tärkeimmän ihmisen kainalossa, tuijottaa netflixiä (yllätys) ja päivän vaihtuessa sitten juhlia kun tuli 1v & 3kk täyteen Mikon kanssa. Hetkeäkään enkä varsinkaan tätä miestä vaihtais koskaan pois.

























- Suvi

maanantai 18. tammikuuta 2016

20 faktaa

Herranjumala mikä tauko tässä bloggaamisessa on ollu.. Ja en rehellisesti tiiä ees että miksi. Koulussa oon päässyt käymään korkeintaan 2 kertaa viikossa ja muut päivät oon kotona vaan kattonu netflixiä ja kärvistelly mahakivuissa ja nyt yli kuukauden jatkuneessa flunssassa. Joka muuten toissapäivänä paljastuikin poskiontelotulehdukseksi. Sounds fun right? Viikonloppusinkaa ei oo jaksanu tän kipeen olon takia muuta kun cuddlaa murun kainalossa. Asiaan tulee varmasti muutos eikä olla enää näin kauaa bloggaamatta!






Mutta mennään itse aiheeseen. Tosiaan 20 faktaa meidän parisuhteesta! Mä kirjotan 10 ja Mikko kirjottaa loput 10 nii ei tuu ihan hirveen ykstolkkonen teksti tästä.




1. Me rakastetaan kiinalaista. Siis oikeesti rakastetaan ja sen verran sitä syödäänki. Meijän seurustelun alkuaikoina Mikko sano ettei tykkää kyseisestä ruuasta (järkytyin), mut nyt se on molempien lemppariruoka henkeen ja vereen.
2. Luotan Mikkoon ihan älyttömän paljon. Ei oo pelkookaan siitä, että se pettäis mun luottamuksen joskus.
3. Intti on ollu meijän suhteelle aika paljonkin helpompaa mitä ajattelin. Alussa oli rankkaa, mut kyllä se siitä sitten helpotti. Vaikka tietysti ikävä on joka päivä.
4. Saatetaan lähtee kaupoille ihan vaan motivaatiolla: "Mennään ja näytetään tosi söpöiltä". Eikä siis oikeesti edes osteta mitään.
5.  Mikään ei saa mua luopuu Mikosta. Oon saanu itelleni parhaimman poikaystävän ikinä ja olisin ihan kaheli, jos sen päästäisin menemään.
6.  Mikko vie aivan perkeleesti tilaa nukkuessa. Ja aina ku herään sen vierestä, mul on selkä kipeenä. AINA.

7. Meille romanttisuus ei tarkota että ravataan elokuvissa tai syödään rafloissa, vaan sitä miten syödään mun huoneen lattialla kotiin haettua safkaa ja katotaan Greyn Anatomiaa. That is the goal.
8.  Vaikka luotetaan toisiimme 130 prosenttisesti, ollaan silti mustasukkasia toisistamme.
9. Meillä on ollu monta kertaa tilaisuus heittää hanskat tiskii, mut kumpiki tietää ettei tästä kannata luopuu millää. Tuli mikä tuli.
10. Mikko on mun parasystävä, jolle voin puhuu ihan kaikesta.

11. Ymmärretää toisiamme paremmin ku kukaa muu tulis ikinä ymmärtämää.
12. Me ollaan maailman sählin pariskunta. Sählätää iha kaikessa mitä tehää.
13. Suvi on mulle kaikista tärkeintä ja tehään molemmat mitä tahansa toisen hyvinvoinnin etee.
14. Halutaa samoja asioita tulevaisuudelta ja puhutaanki siitä paljo. (paitsi Suvi ei haluu koiraa...)
15. Ollaan supersuperläheisiä ja täysin estottomia Suvin kaa toistemme seurassa.
16. Suututaan toisillemme tosi helposti ja vielä tosi tyhmistä asioista, mut sovitaan myös tosi nopeesti ja rakastetaan toisiamme taas hitusen enemmä.
17. Meil on myös ehkä maailman jääräpäisin parisuhde, koska me.
18.  Meil on tosi outoja inside-juttuja mitä kukaan muu ei ikinä vois ymmärtää.
19. Suvi on se joka päättää meijän suhtees! (mut se käy ku tarvii itte ajatella vähemmä)
20. Määräily ja komentelu ei oikeen toimi meillä, vaikka sitäki tehää. (paitsi jos Suvi määrää hipsuttamaan nii pakko totella tai ei elä enää kauaa)


- Mikko ja Suvi








sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Mikko sitä, Mikko tätä

No heissulivei kaikille tasapuolisesti!
Nyt ois mun vuoro kirjottaa vähä sitä sun tätä. Eli oon 19-vuotias inttipoju joka epätoivusesti laskee päiviä sieltä pois pääsyyn mut onhan niitä vielä melkein 200. Mul on neljä sisarusta. Kaks siskoo ja kaks veljee. Vanhemmat on eronnu ja asun tällä hetkellä mun mutsilla, mutta ens vuoden puolella olis tarkotuksena muuttaa oman katon alle. Seurustelen täl hetkel maailman parhaimman tyttöystävän kaa. Suvin tavoin kävin lukioo mut se jäi pahasti kesken motivaation puutteen ja vähäisten aivosolujen takia. Eikä mun oo tarkotus mennä mihkää muuhunkaa kouluu enää, ehkä aikuislukios suoritan loppuu ton turhan todistuksen. Mut siis en oo mikää tuleva sossupummi tai mikää muukaa koska saan intistä rekkakortin ja ammattipätevyydet niin pääsen kuljetusalalle töihin.
Vaik mul on oikeestaa jo vuosia ollu ajatus päässä et intistä haluun kuljettajaks ni silti sillon ekojen inttiviikkojen/kuukausien aikana kävi mielessä monta kertaa luovuttaa ja todeta et "ei helvetti, mä en tääl vuotta ole vaikka kortit saisin." Ja nyt kuitenki ku oon vuoden ja saan kortit ja oon onnellinen siitä ni kyl se silti vituttaa tositositosi paljon olla siel vuos...
Oon luonteeltani tosi mukava, sosiaaline ja itsevarma. En välitä mitä muut musta ajattelee, vaa teen niiku ite tykkään. Omast mielet ainaki oon aina tosi hauska, mut muitten mielest en ain ehkä oo. Ainakaa Suvin.. Vaik en tietty tarkota pahaa kellekää. Oon myös vähä äkkipikanen ja jäärä ja munkaa riitelemine on ehkä ärsyttävintä ikinä.
Mut eiköhän siinä ollu tältä erää kaikki tärkeimmät jutut. Palaillaa.
- Mikko









keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Oman elämän herra? Not.

 Tästä aiheesta on nyt uutisoitu niin paljon että mäki päätin täällä jakaa oman tarinani. Onhan tää sairaus sentää osa mun jokapäivästä elämää ja kuuluu mun normaaliin arkeen.

Mun alamäki alkoi siis noin puol vuotta sitten. Olin normaaliin tapaani kesätöissä ja mietin yks aamu herätessäni, että miten ihmeessä pystyn mennä töihin näin kipeellä mahalla. No en mitenkään. Ja se yks aamu muuttu kaheks, kolmeks, neljäks ja lopulta niitä aamuja oli kasassa aika helvetin monta. Mua alettiin tutkimaan sitten jossain vaiheessa kesää, kun olo ei helpottanut millään. Monen monta lääkärireissua tehtiin ja kuulin lukemattomia kertoja miten mulla on "vaan stressivatsa." Lopulta mun silloinen lääkäri huolestui musta ja lähetti mut gastroenterologille, joka päättäisi, että pitääkö mut tähystää vai ei. En aikasemmin ollu edes kuullu tällasesta lääkäristä.
 Syyskuun alussa sitten menin tän lääkärin juttusille ja puolen tunnin juttelun + muutamien labrakokeiden jälkeen se päätti, että tähystys on mun kohdalla oleellinen. 21.9 se oli sitten menoa ja sain mun diagnoosin. Colitis ulcerosa aka. haavainen paksusuolentulehdus. 




    Muistan miten tuntu etten pysty hengittää, kun tajusin jälkikäteen kunnolla mikä mulla on. Siellä tähystyksessä nimittäin olo oli aika pöhnänen, kiitos rauhottavien. Olin onnellinen ja pettynyt samaan aikaan. Vihdoin sain diagnoosin ja hoidon päälle, jonka seurauksena voisin alkaa elää jotenkin normaalisti. Mutta silti mä sain myös elinikäsen sairauden, joka ei parane koskaan. Ja enhän mä ollu ku vasta 17. Normaali lukiolainen, joka ei pysty enää edes kouluaan kunnolla käymään.
Sain vuoden lääkityksen näin alkuun, joka ei oo tähän mennessä tehonnut suoraan sanottuna paljon paskaakaan. Kyllähän siinä hetki menee, että lääkkeet alkaa puremaan, mutta justiin tänään puhuin puhelimessa tän mun lääkärin kanssa uusista oireista, joita mulla on ilmenny ja tämä totesi että "kuulostaa siltä, että sun tulehdus on pahentunut." Kortisonit käyttöön ja ens keskiviikkona taas vastaanotolle. Seuraava aika piti olla vasta myöhään keväällä. 

"No mitä se sun elämään niin paljon vaikuttaa jos sulla on vähän maha kipeenä?" Voi kyllä se vaikuttaa. Se vaikuttaa kaikkeen. Mun koulunkäyntiin, mun sosiaaliseen elämään, mun poikaystävään ja perheeseen. Ihan kaikkeen. Nimittäin niin kuin otsikosta huomaa mulla ei ole enää itsellä minkäänlaista sananvaltaa siihen mitä mä teen ja mihin mä meen. Mun maha määrää mun elämässä tällä hetkellä kaikesta. Halusin mennä viime viikonloppuna lätkämatsiin mun isän kanssa. En päässyt, koska maha oli niin kipeenä etten uskaltanu poistuu kotoa mihinkään. Haluun aamulla lähteä kouluun, en pääse lähtemään, koska en selviäis koulumatkasta mitenkään. Haluun mennä ostoksille tai vaan pyörimään kaupungille. En pysty. Ja nää kivut ei todellakaan ole mitään pieniä vatsan nipistyksiä. Vaan just tasan niin kovia, että niissä kivuissa ei liikuta muun kun huoneen ja vessan väliä.
  Tän vuoden ekan jakson söin koulussa päivät pelkkiä karjalanpiirakoita tai ruisleipää. Mun maha ei kestäny mitään muuta. Kaverit söi koulun ruokalassa, mä join lasin vettä, vaikka välillä sekin teki vaan hallaa. Ja vaikka mä en kouluruoan suurin ihailija oo koskaan ollut niin kyllä  silloin kävi kateeksi kavereita.  Ei oo myöskään koko tän puolen vuoden aikana uskaltanut syödä ulkona ravintolassa. Koska sitä ei tosiaan tiedä miten mun maha reagoi mihinkään ruokaan. Välillä ei mitenkään, mutta välillä taas jos syön ruisleivänkin niin helvetti pääsee irti.

On niin paljon niitä päiviä jolloin kotoolta poistuminenki on liian riskialtista. On unettomia öitä, koska sattuu niin perkeleesti. On päiviä jolloin vessassa pitää käydä kymmeniä kertoja. On päiviä, kun kaikki väsyttää niin paljon. On päiviä, kun haluaisi olla vaan terve normaali lukiolainen taas. Tämmönen sairaus ei tunnu vaan fyysisesti, vaan myös henkisesti. 
En oikeen usko että kukaan jolla tätä tautia ei ole niin ymmärtäis täysin mistä tässä on kyse. Ei tätä kipua voi ymmärtää ennen kuin sen kokee omakohtasesti. Eikä sitä miten kauppaankin lähteminen pelottaa tai miksei toinen uskalla lähteä syömään tai baariin tai tulla kouluun. Sen vaan sanon, että tekisin lähes mitä vaan, jos saisin käydä koulua normaalisti, syödä missä mä itse haluan, lusmuilla päivät muuallakin kun kotona ja muutenkin elää vaihteeks omilla ehdoilla, eikä kaikki olis niin perkeleen epävarmaa kokoajan. But there is nothing I can do.
- Suvi

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Vähän pähkinänkuoressa

"Kirjota et me ollaan tosi söpöjä"
 Ollaan Mikon kanssa siis asetta epänormaalimpi pariskunta, joka päätti perustaa nyt yhteisen blogin. Tällä blogilla ei oo mitään varsinaista "teemaa" (ainakaan vielä), vaan kirjotellaan tänne millon mitäkin ihan arkisista asioista. Tän postauksen voisin oikeestaan pyhittää kertomalla meistä muutamia perusjuttuja.

Eli, meillä on Mikon kanssa melkein 2 vuoden ikäero. Mä täytin kuukaus sitten 18 ja Mikko täyttää jo tammikuun 15. päivä 20. Ollaan molemmat luonteeltamme tosi samanlaisia. Varsinki huonojen puolien suhteen. Äkkipikasia, jääräpäitä, mustasukkasia, noloja ja ärsyttäviä. Mutta koska omien huonojen puolien kanssa pystyy kerta elämään, niin miksei sitten toisenkin? 
 Mikko on tällä hetkellä armeijassa Vekaranjärvellä Kouvolassa, eli inttiläskeilen kotona siis. Mitäpä sitä ei tekis rakastamansa ihmisen eteen, right? Ja koska mä tosiaan asun Vantaalla niin en ihan helposti pääse 160km:n päähän morjestaa mun poikaystävää, jos sillä sattuukin olemaan iltavapaata. Eli nähään Mikon kanssa vaan viikonloppusin, jos sillonkaan. (kinkku) Mun ajatukset puolestaan arjen yksinolosta vie pois lukio, jota käyn nyt kolmatta vuotta niin paljon kun pystyn. Mulla on nimittäin sellanen sairaus joka tällä hetkellä estää mua käymästä koulua normaalisti.
  Meillä on Mikon kanssa meijän luonteenpiirteiden lisäksi tosi samanlaiset haaveet siitä millasta elämää halutaan elää ja mitä halutaan tehä. Me tehään päätökset yhessä ja eletään molemmat välittämättä siitä mitä muut meistä tai meidän päätöksistä ajattelee. Ja tosiaan, ollaan Mikon kanssa seurusteltu nyt vuosi ja parisen viikkoa päälle. Muistan niin kirkkaasti miten 25.10 viime vuonna Mikko tuli juttelemaan mulle. Ei olis kuvitellu, että se päivä muuttaa mun elämän suunnan ihan totaallisesti. Mutta siitä sitten enemmän kun joko minä tai Mikko tehään postaus meijän tutustumisesta ja ekasta tapaamisesta, jne. (Älkää huoliko, tää ei tuu olemaan vaan pelkkää parisuhde-hehkuttelua) Mutta eiköhän tällä pääse alkuun tässä bloggaamisessa ja toivottavasti ens viikolla jo löytyy aikaa kirjottaa seuraava postaus!


Nyt nautin tän taivaallisen juoman loppuun ja alan kattomaan Greyn Anatomiaa (addiktio) hyviä sunnuntai-iltoja kaikille!
- Suvi